Mennyt viikonloppu vietettiin tiukasti koiramaisissa merkeissä. Tukikohtana pidimme mökkiä, josta liikuimme lauantaina ensin Pieksämäelle näyttelyihin ja sunnuntaina neuvolatunnille Joroisiin.

Lauantai valkeni aurinkoisena ja helteisenä. Jännitys oli minulla ollut jo melkoinen useamman päivän ajan, kun pitkästä aikaa oltiin näyttelyihin matkalla. Jännä miten sitä niinkin yksinkertaista suoritusta aina jännittää. Viimalla oli myös ensimmäinen mahdollisuus valioitua, koska tämä oli ensimmäinen näyttely sille kaksivuotiaana. Näyttelypaikalla oli oikein mukava tunnelma. Näimme niin vanhoja tuttuja kehän laidalta kuin aivan uusiakin. Koirat näyttivät kaikilla oikein mainioilta ja luonteetkin tuntuivat olevan leppoisia; kukaan ei tainnut pakitella tuomaria tms. Tuomarina toimi Paula Heikkinen-Lehkonen, jolla oli varsin tiukka linja. Paras uros ja paran narttu -kehissä oli lopulta kummassakin vain kaksi koiraa kymmenestä. Viiman vuoro oli avoimessa luokassa ja koko rodussa viimeisenä. Viimaa ennen ihana Mette-neiti oli saanut nuortenluokassa ERI:n ja SA:n, joten ainakin SERTit saataisiin jaettua. Viima esiintyi erittäin iloisesti, välillä vähän turhankin riehakkaasti puski kehästä kohti isäntää. Harmittelin, ettei koira nyt näyttänyt liikkeitään aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Tuomari tutki Viiman ja kehui sen kiharoita. Sitten pojotettiin teltan edessä asennossa ja hiki virtasi :) Lopulta tuomari kertoi Viiman saavan erinomaisen ja SA:n ja saman tien alkoi paras narttu kehä. Viima vei siinä pidemmän korren, samoin kuin parasta urosta vastaan, joten Viimasta leivottiin kolmannen kerran sen uralla rotunsa paras kera sertin. Neljäs serti toi mukanaan myös Suomen muotovalion ruusukkeen ja mamma oli enemmän kuin tyytyväinen. Ryhmäkehään emme jääneet. Nyt  riittävät näyttelyt tältä erää. Niin mukavaa kuin niissä onkin käydä, niin turkin pituuden ajoittaminen ja oma hermoilu saavat vähäksi aikaa jäädä taka-alalle. Ehkäpä joskus joku ottaa Viiman mukaansa ulkomaille tms. mutta sen näyttää aika. Tässäpä tuore MVA mökkimaisemissa poseeraamassa. Arvostelu löytyy näyttelyt-osiosta.

ja vielä maaten:

Temppukoira näytti muutaman muuvin tasapainoillen tietämättä, että seuraavana päivänä on tiedossa jotain ihan muuta...

Sunnuntaina käänsimme Opelin keulan kohti Joroista, jossa vuorossa olisi Viiman remmirähisemisen poisto-operaation ensimmäinen osuus eli neuvolatunti. Peetsa Vilander monen muun koiraihmisen kanssa oli järjestänyt maalaismaisemaan käyttäytymistestiosuuden, jossa katsottiin vähän Viiman luonnetta. Ensin lähdin kävelyttämään Viimaa remmissä metsätielle Peetsan kanssa muun seurakunnan seuratessa perässä. Viima huomioi takanatulijat , mutta jatkoi hajujen nuuskimista normaalisti. Irti ollessaan se lähti edelle juoksemaan, mutta tuli käskystä heti takaisin. Toiseen suuntaan lähdettäessä se etsi väkijoukosta "omansa" ja sitten lähdettiin remmissä kohti mökkiä, jonka nurkalle oli viritetty rämisevä peltitynnyri, joka kiskaistiin maahan Viiman siihen tullessa. Räminän kohdalla Viima otti sivuaskeleet oikealle ja jatkoi heti häntä pystyssä matkaa. Saman tien kohtaan kierrettiin uudelleen ja Viima käveli paikan ohi normaalisti hieman oikealle kiertäen eli ääniherkkä se ei ole. Tätä en kyllä epäillytkään, koska ei se ole laukauksiin, ukkoseen tms. koskaan mitenkään reagoinut.

Sitten mentiinkin saman tien kohti maasta pomppaavaa haalaria. Haalaria Viima todellakin säikähti ja katse koko ajan haalarissa otti niin sanotusti ritolat niin pitkälle kuin remmi yletti. Haalari laskettiin maahan ja kutsuin Viimaa kyykyssä katsomaan sitä. Koira kiersi ja kaarsi, eikä meinannut tulla. Lopulta venytti ja venytti ja kävi nuuskaisemassa. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt vaan koira piti saada haalarille vielä uusiksi. Kyllä se sieltä sitten taas tuli, mutta ei Viimalla ollut mitään tarvetta hengailla niin epäilyttävän haalarin kanssa yhtään pidempään ;) Kun käänsimme koiran kanssa haalarille selän ja menimme seuraavalle osuudelle, oli se jo unohtanut haalarin ja oli oma itsensä. Metsän reunasta tuli vedettävä kelkka, jonka päällä istui nukke. Sen nähdessään nosti koira melkoisen huutokonsertin ja haukkui hetken aikaa häntä tanassa. Kelkan ollessa vieressä se sitten väisti omistajan taakse ja oli hyvin epäileväinen. Jälleen kävi nuuskaisemassa nuken takkia pyydettäessä, muttei sillä ollut mitään mielenkiintoa tehdä nuken kanssa enempää tuttavuutta. Sen jälkeen siirryimme muutaman metrin päähän heittämään avustajan kanssa motivointipatukkaa. Viima seurasi heittelyä katseella ja meni patukan perään kun sen heitti maahan, mutta ei ottanut suuhunsa tms.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä Peetsa kertoi Viiman käyttäytyvän hyvin vesikoirille tyypillisesti. Se ei juokse vieraiden syliin, koska sen ei kuulukaan sitä tehdä. Viima ei ole aggressiivinen eikä arka. Viima on pehmeä ja tätä myöten sen tulevan koulutuksenkin pitäisi olla erittäin nopeaa ja helppoa. Viiman tyylisen koiran kanssa kotielämän pitäisi olla helppoa, mutta meillä se nyt vain on kiepsahtanut vähitellen toiseen suuntaan ja koira puolustaa meitä remmissä. Viima reagoi meidän mielestämme tilanteisiin juuri niinkuin arvelimmekin! Iloinen asia oli huomata sen nopea palautumiskyky haastavista tilanteista. Koirassamme itsessään ei siis ole vikaa (tämän kai jo tiesimmekin;), joten nyt vain palautamme Viiman ruotuun ja itsemme sen silmissä vähän paremmiksi. Huomioimattomuuskausi alkoi tänä aamuna ja viikon kuluttua menemme hihnatunnille Kouvolaan. Nyt toiveikkaana jatkon suhteen eteenpäin, kyllä kannatti :D

Jatkokuulumisia luvassa myöhemmin!