Vesikoira Viima on muuttanut. Ja sillä on nyt ihan oma etu- ja takapiha joita vahtia. Ja sen se kyllä tekee, välillä vähän turhankin tunnollisesti. Tämän koiran lahjoilla voisi perustaa jonkinnäköisen PerroSecuritas -turvallisuuspalvelun, niin hyvin se nimittäin ilmoittaa kaikista vähänkin epäilyttävistä tyypeistä pihalla (=kaikki raksamiehet+ suuri osa naapureista). Ja koska Viiman etuisuuksista ajettiin hiljattain alas sängyllä loikoilu, saa se  nyt näkymän ulos ihan maantasastakin kun ikkunat ovat tarpeeksi suuret, kiva.

Tässä lavastetussa vartiointitilanteessa se ei kyllä näytä kovin uskottavalta. Tosin ei kai se muutenkaan tosi tilanteessa ketään purisi. Raksamies sanoi taannoin, että ollaan käyty teillä monesti sisällä päivän aikaan ja koira pitää hullua huutoa, mutta lähinnä nurkan takaa kurkkien ;) Siinä se suuri rohkeus siis!

Milloin meidän koira haalistui harmaaksi? Ilmeisesti liika keritseminen vei viimeisetkin sävyt. Tässä kuva taannoisesta lammas-lookista:

Tuota ei kyllä lammaskatraasta juuri erottaisi. Olen miettinyt, että pitäisi mennä testaamaan koiran paimennusintoa läheiselle kouluttajalle. Viimalla tuntuu nimittäin paimennusvietti pyrkivän esiin aikalailla. Nyt se koskee polkupyörien ja juoksijoiden lisäksi jo mummolan koiralaumaakin. Metsälenkillä Viima juoksee jokaisen koiran väliä ja yrittää pitää ne muutamalla haukahduksella ja "tyrkkimällä" kasassa. Noutajat ei diggaile ihan hirveesti tästä piirteestä. Toisaalta tekis mieli testata myös koiran noutohalukkuus oikealla riistalla. Viiman sisko kun kuulemma toimii hyvin lintumetsällä. No, jospa näitä asioita toteuttaisi tässä rauhallisessa tahdissa. Tällä hetkellä tuntuu, että agility vie meiltä harrastuslajeista jo ihan tarpeeksi energiaa. Toissa viikonloppuna treenasimme ulkopuolisen valmentajan avulla ja toivon mukaan saan niitä kuvia tänne pian. Valmennus oli todellakin tarpeen ja taas jäi korvan taakse muutama iso asia, joihin on kiinnitettävä huomiota. Kontaktit esimerkiksi ovat hyvällä mallilla, mutta koira katsoo vielä liikaa minun liikettä niitä suorittaessaan. Eli treeniä, treeniä. Mikä taas on hyvä asia viime viikkojen treenauksessa on se, että Viima on saanut vauhtia ja intoa hommaan ihan eri tavalla. Ilmeisesti tämä johtuu osin siitäkin, ettei enää jankata yksittäisiä esteitä vaan mennään ratoja. Minua itseäni vaan puuskututtaa perässä jo melko lailla, kanssamatkustaja mahassa kun vaatii veronsa! Onneksi ihana ystävämme HH on kuitenkin luvannut ohjata Viimaa tuossa talven saapuessa, kun minusta ei ole enää paljoa juoksemaan. Muutaman kerran olen katsonut kentän laidalta Viiman ja apuohjaajan yhteistyötä ja hyvinhän se toimii! Ja itse oppii koirastaan kun pääsee näkemään ulkopuolelta. Alla kuvia Viiman ja Viiman lemppari-ihmisen leikeistä kentän laidalla: 

Mukavaa syksyä kaikille!